Sekametelisoppaa

Nyt alkaa olla lähtölaskenta käsillä; 1 viikko ja 1 kokonainen päivä lähtöön. Lupailin tälläistä fiilispostausta, joten tässä niitä tuntemuksia nyt olisi. Olen kirjoittanut ja muokannut tätä postausta jo kolmen päivän ajan enkä vieläkään ole tyytyväinen. Vaikka pidän kirjoittamisesta, on minulla usein vaikeuksia pukea ajatuksiani sanoiksi. Mieleni ja kirjallinen ilmaisutaitoni eivät tule toimeen keskenään :D Tämäkin teksti on siis todennäköisesti samanlainen sekametelisoppa kuin tuntemukseni. Ymmärtää ken pystyy.

Haku vaihtoon alkoi muistaakseni viime vuoden lopulla ja tiedon oman korkeakoulun hyväksynnästä sain noin maaliskuun puolivälissä. Ennen sitä en juurikaan vaivannut päätäni vaihtoasialla, mutta hyväksynnän jälkeen alkoi kuukausien epätietoisuus. Lopullisen päätöksen vaihtoon pääsemisestä tekee tottakai vastaanottava korkeakoulu. Heiltä tiedon saapuminen kesti armottoman kauan; virallisen hyväksymiskirjeen sain vasta heinäkuun lopulla. Tietysti oli hyvin epätodennäköistä, etteikö minua olisi hyväksytty heidän puolesta vaihtoon. Informaationpuute oli kuitenkin hyvin stressaavaa, ja alkuinnostus vaihtui ahdistukseksi.

Aloin kaikesta huolimatta alkukesästä suunnittelemaan jo vaihtoon liittyviä asioita, kuten kurssivalintoja, asuntoa ja lopulta lentojakin. Helpotti suunnattomasti oloa saada pois alta tuollaiset isot asiat ja saada konkretiaa tulevaan matkaan, vaikka olihan se toisaalta hassua suunnitella kaikkea ennenkuin edes varmaksi tietää pääseekö lähtemään vai ei. Aina yhden asian hoidettua sain innostuspiikin ja odotin innolla tulevaa seikkailua. Tunteet ovat vetäneet siksakkia edestakaisin; välillä ahdistaa suunnattomasti ja välillä olen todella innoissani. Asiat ovat kuitenkin pikkuhiljaa alkaneet kääntyä voiton puolelle, ja nyt melkeimpä kaikki käytännön asiat ovat hoidossa.

Älkää käsittäkö väärin. Vaikka puhunkin suunnattomasta ahdistuksesta, olen silti lähdössä innolla matkaan. Olen vain sellainen ihminen, joka ahdistuu epätietoisuudesta ja pienimmistäkin asioista todella paljon. Olen aina ollut myös taipuvainen synkkämielisyyteen, näin kauniisti sanottuna. Tämän takia lähtö jopa pelottaa hieman. Kulunut kevät oli itselleni normaalia synkempää aikaa, eikä vaihtoprosessin tuoma stressi tietenkään helpottanut asiaa. Päätin, että minun on tehtävä itselleni jotain, sillä en ollut varma selviäisinkö matkasta siinä mielentilassa, jossa olin keväällä vaihtoprosessia aloittaessani. Lähtemättä jättäminen ei tullut kuitenkaan kuuloonkaan, sillä tälläistä tilaisuutta ei monta kertaa tule tämän jälkeen kohdalle.

Kesä toi monenlaista helpotusta olooni. Asioiden järjestymisen lisäksi valo, lämpö, kaverit ja perhe sekä uusi ihana ihmissuhde ovat nostaneet mielialaani huomattavasti. Silti välillä iskee paniikki. Mitä jos en pärjääkään? Ahdistun melko vähäpätöisistä asioista, sillä mietin ja stressaan kaikkea etukäteen niin paljon. Miten asuntoni pyykkikone toimii? Miten osaan ostaa itselleni paikallisen puhelinliittymän?  Mihin minun pitää mennä ensimmäisenä koulupäivänä? Miten kouluruokailu toimii Kanadassa? jnejne. En oikein osaa selittää, pääkoppani on sen verran monimutkainen kompleksi :D Mutta samalla tiedän, että kyllä minä pärjään. Minulla on kokemusta ja suu jolla kysyä apua. Muistan, kun vuonna 2012 Jenkkeihin lähtiessä mietin ihan samoja asioita. Sitä tajuaa murehtineensa ihan turhaan, kun lopulta joutuu tuollaisiin tilanteisiin. Ei auta muu kuin itse hoitaa homma. Silloin huomaakin, että hei mähän pärjään ja voi olla ylpeä itsestään.

Vaikeinta lähdössä on varmaankin jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse. Perhettä, kavereita, saunaa ja ruisleipää tulee tietysti ikävä, mutta vaikeinta on varmaankin jättää tuo uusi ihmissuhde, josta mainitsin. En valita, tämä ei vain kuulunut suunnitelmiini, mutta minkäs mahdat kun toinen tupsahtaa elämääsi, kun sitä vähiten odotat :D Kaikesta huolimatta olen valmis seikkailun tarjoamiin haasteisiin ja haluan ottaa vaihdostani kaiken irti ikävöimättä liikaa asioita täällä kotisuomessa. Neljä kuukautta on onneksi lyhyt aika.

Vaikka epäilinkin sitä, miten pääkoppani kanssa pärjään niin kaukana kotoa, luulen, että tämä tekee minulle vain hyvää. Ensinnäkin, on avartavaa päästä uuteen ympäristöön kokemaan uusia asioita. Kaikkeen tottuu ja turtuu niin helposti, että arjesta tulee vain mekaanista rutiinia. Maisemanvaihdos piristää. Toiseksi, odotan, että tuon neljän kuukauden aikana voisin mahdollisesti kokea jonkinlaisen valaistumisen/itseni löytämisen. Kliseistä, kyllä. Mahdollista, ehkä. Varmaa on se, että palaan takaisin kuitenkin jossain määrin erilaisena ihmisenä. Vieraassa maassa asuminen antaa ja opettaa paljon, niin kielitaidon kuin ylipäänsä elämän suhteen. Kuten isäni sanoo, kaikki kokemukset ovat pidemmälle katsottuna kasvattavia, vaikka ne tuntuisivat kuinka kamalilta tapahtumahetkellä.

Loppujen lopuksi en oikein edes tiedä mitä tuntea koko vaihdon suhteen. Kuvailisin tunnetilaani ehkäpä ahdistuksensekaiseksi innokkuudeksi ripauksella positiivista jännitystä ja seikkailunhalua. Vaikka lähtöön on enää lyhyt aika, koko asia tuntuu kauhean etäiseltä ja epätodelta. Todennäköisesti vielä silloinkin, kun istun lentokoneessa, en voi ymmärtää, että nyt se on tapahtumassa.

Edelleenkin muistuttelen niistä somekanavista, jos vaan kiinnostaa... #eiyhtäänuuttaseuraajaa #nyyh
Instagram @varakanki
Snapchat @mmmarppis

♥:Maria