Oivalluksia

Blogin pitäminen tuntuu saavuttaneen vaiheen, jossa kirjoittaminen tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin hauskalta ajanvietteeltä. Tai no, oikeastaan halua olisi kyllä kirjoittaa, mutta kyse on varmaankin taas liiasta itsekriittisyydestä. Jotenkin tuntuu, etten löydä oikeita sanoja kuvaamaan tapahtumia täällä. Alan kirjoittamaan, turhaudun ja lopetan. Voisinpa vain iskeä piuhan päähäni ja liittää toisen pään tietokoneeseen ja saada kaiken siirrettyä suoraan päästäni näyttöpäätteelle.

Ajattelin nyt jakaa vähän tälläisiä random ajatuksia (jos ne päästäni tekstiksti saan muutettua...).

Lukiosta lähtien elämä on kuin ollut yhtä pikakelausta. Kaikki elämäntapahtumat ovat tapahtuneet niin äkkiä, etten ole ehtinyt vieläkään oikein sisäistää kaikkea. Ensin valmistuin ylioppilaaksi, sitten muutinkin yhtäkkiä jo omilleni ja pääsin korkeakouluun opiskelemaan. En ole sisäistänyt vielä edes sitä, että minulla on ajokortti ja osaan ajaa autoa, vaikk siitäkin on jo pian kolme(?!?!?) vuotta. Tämä sama ajatusmalli on jatkunut täälläkin ollessani. Ihan hassua ajatella, että mun elämä on nyt täällä. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi ollut helppoa kotiutua tänne. Ehei, päinvastoin. Ensimmäinen päivä täällä oli täyttä paskaa, mutta sen jälkeen kotiutumisen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Pointtini onkin juuri se, miten outoa on, että tämä maa tuntuu jo kodilta, vaikka olenkin täällä tuhansien kilometrien päässä oikeesta kodista. Kai ihminen on sitten vain sopeutuvainen ympäristöönsä...



Olen oivaltanut muutamia asioita jo tähän mennessä. Yksi on se, että toisten ihmisten kanssa eläminen ei välttämättä olekaan niin kauheaa. Omille muuttaessani soluasunto ei tullut kysymykseenkään. Tarvitsin oman rauhani ja paikan, jossa saan tehdä mitä vaan miten vaan. Yksinasumisessa on puolensa, mutta minun kohdallani yksinäisyys ottaa välillä liikaa valtaa ja muuttaa oman rauhan ahdistavaksi möröksi. On ollut mukavaa, että täällä ympärillä on koko ajan ihania ihmisiä, jotka pitävät minut poissa ikävistä ajatuksista. Eilenkin meillä oli hirmu hauskaa kun minä, Neelam ja kaksi muuta kämppistä istuskelimme olohuoneessa viettämässä iltaa.

Kaikesta huolimatta kämppiksissä on huonotkin puolensa. Meidän kämpässä pienehkön ongelman aiheuttaa tiskit. Yllättäen me tytöt nalkutamme pojille siitä, kuinka tiskit pitää tiskata heti eikä jättää niitä lojumaan :D Itsepähän valitsimme asua miesväen kanssa, joten eipä sitä kai liikaa voi valittaa... Toinen asia on myös yksityisyys. Vaikka on mukavaa, että minulla on täällä hyviä kavereita, kaipaan silti sitä omaa aikaa. Sitä on ollut, mutta voisi olla hieman enemmänkin (tälläinen yksinäinen susi kun luonteeltani olen). Tämä on myös yksi asia, missä huomaa kulttuurien välisen eron: Neelu ja Sabrina ovat aina valmiita yhdessäoloon, kun taas minä välillä tosiaan haluaisin sitä omaa aikaa.

Tajusin toissapäivänä myös sen, että minun ei tarvitse olla mitään, mitä en halua. Esimerkki mitä tarkoitan: rakas hullu meksikolainen ystäväni Sab on erittäin määrätietoinen. Jo kaksi kertaa hän on saanut minut raahattua mukaan bileisiin, joihin en niin innoissani ollut menossa (koska en ole bilehile enkä pysty bilettämään useampaa päivää putkeen). Suostuin perjantaina piipahtamaan tyttöjen mukana joissain kotibileissä. Syy miksi lähdin, oli se, etten halua jäädä kaikesta hauskasta paitsi. Ristiriitaista, että en jaksa hyppiä tapahtumasta toiseen, mutta silti en haluaisi jäädä porukan ulkopuolelle. Minulla ei ollut mitään hajua kenen kotona kyseiset bileet olivat, eikä ollut kenelläkään muullakaan. Minulla oli erittäin epämukava olo tunkea vain toisen kotiin ja käytännössä pistää siellä omat bileet pystyyn (kämpässä ei ollut juurikaan ketään muuta kun saavuimme ja meksikolaiset ottivat heti bileet haltuunsa). Minulla ei ollut yhtään fiilistä jäädä paikalle, joten lähdin melkein heti kun saavuin. Okei, minusta on tosi siistiä päästä kokemaan perinteiset bileet asuntolassa. Tiedättekö, sellaiset mitä näkee vain amerikkalaisissa leffoissa. Mutta tajusin, ettei se muuta sitä faktaa, että en vain jaksa bilettää. Okei kutsukaa mua mummoksi, mutta tälläinen minä oon. Kukaan ei vaadi mua muuttumaan bilehileeksi, joten miksi stressaan siitä niin paljon. Ei minun tarvitse tehdä asioita mitä en halua.

En tiedä onko näissä selityksissä nyt mitään järkeä, mutta tällästä schaissea pääni sisällä liikkuu :D Välillä on erittäin rankkaa elää oman pääkopan kanssa, kun tulee mietittyä ties mitä...

Kaikesta tuosta "en jaksa bilettää" selityksestä huolimatta: viime torstaina oli superhauskat bileet koulun pubissa. Bileet olivat tarkoitettu pääosin kansainvälisille opiskelijoille, eli paikka oli täynnä intialaisia :D Hankittiin Sabrinan kanssa siistit hennatatuoinnit. Paikalla oli myös photobooth, jossa sai napattua porukasta siistit kuvat. Ilta oli täynnä intialaista ja espanjalaista musiikkia, sillä toivekappaleita sai esittää sisälle saapuessa. En ole pitkään aikaan tanssinut niin paljon kuin tanssin tuona iltana. Kävin päivällä vielä lenkilläkin, joten reidet kiittivät seuraavana päivänä :D

Eli eipä täällä sinäänsä mitään ihmeellistä. Kouluhommaa on jo ihan kiitettävästi. Ja ilma viilenee, luojan kiitos!

♥:Maria

Sitä sun tätä

Tähän tuli syystä x tällänen vammanen väli jota en saanut poistettua (fakjuu blogger) joten täytän sen turhalla tekstillä, että ulkoasu pysyy siistinä #hätäkeinotkeksii. Muutenkin meinasin repiä hiukset taas päästäni, kun tää asettelu on vaan niin hemmetin hankalaa :D

Pikaista päivitystä tälläkertaa. Mielialamittari on vakaantunut ja koti-ikävä on helpottanut hieman, ainakin toistaiseksi. Kyynelkanavat ovat rauhoittuneet, mutta keskiviikkona ne aukesivat uudestaan, kun sain kirjeen kotisuomesta. Ei voi vaan kuin rakastaa ihmistä, joka näkee vaivaa ja lähettää toiselle aidon käsinkirjoitetun kirjeen tässä digitaalisessa maailmassa. Oli aivan ihana yllätys, made my day :3 Pus Antti ♥

Tuntuu, että viime postauksesta olisi ikuisuus. Todellisuudessa siitä on vain viikko. Paljon on ehtinyt tapahtua, vaikkakin tuntuu, että ei mitään kovinkaan maailmaa mullistavaa. Arki alkaa rullata, vaikka ei tämä elo täällä vielä liian arjelta tunnukaan.

Olen sellainen ihminen, joka viihtyy hyvin paljon omissa oloissaan, eikä tee kauheasti mitään. Olen näiden täällä vietettyjen kolmen viikon aikana tehnyt ja kokenut enemmän kuin Suomessa kokisin puolen vuoden sisään :D Viime torstaina oli esimerkiksi Meksikon itsenäisyyspäivä. Meksikolaiset vaihtarit pitivät pippalot ja saimme Neelun kanssa kutsun liittyä mukaan. Meitä vähän hirvitti, sillä kyseessä oli grillijuhlat ulkoilmassa ja täällä illat alkavat jo viilentyä. Kaiken lisäksi olen ollut kipeänä, enkä halua ottaa vielä pahemmin sairastumisen riskiä. Onneksi tequila ja tanssi piti lämpimänä :D Juoksin yhdessä vaiheessa puun taakse pakoon kun shotteja jaettiin minun makuuni aivan liian tiuhaan tahtiin. Musiikkia ja äänenvolyymia huudatettiin vaikka kuinka kovalla ja kaikilla tanssijalka vipatti. Hulluja nuo meksikolaiset, mutta myös hullun hyviä tyyppejä! Oli aivan huippuhauska ilta.

Toinen viikon kohokohdista oli perjantai, jolloin menimme Sabrinan ja Neelamin kanssa downtowniin poutine-ravintolaan. Poutine on kanadalainen ruoka, jonka perusainekset ovat ranskalaiset, juusto ja ruskea kastike. Annoksen voi höystää monella eri tavalla. Kyseisessä ravintolassa erilaisia poutine-annoksia oli yli 100. Minä söin omani leivitetyllä kanalla, parsakaalilla ja cheddarkastikkeella ja tytöt söivät meksikolaistyyppiset poutine-annokset. Yleensä pidän ranskalaisista kuivina ja rapeina, joten kastikkeessa lillutetut ranskanpotut ovat hieman eksoottisia, mutta silti hyviä. Pakko käydä kyllä uudestaan ja koittaa jotain erilaista annosta! Muutenkin meillä oli todella kivaa. Mahaan sattui illan päätteeksi koska a. olimme niin täynnä ja b. nauroimme niin paljon :D

 

Viikonloppu on mennyt leppoisissa merkeissä. Vähän kouluhommia ja chillailua, pelaamista kaveriporukalla, pyykkäystä ja kaupassakäyntiä. Kävimme tänään pikaruokaravintola Wendy'sissä syömässä. Rakastuin kyseiseen puljuun ameriikanmatkallani neljä vuotta sitten ja hyväähän se vieläkin oli. Mättöjen päälle vedettiin taivaalliset jätskit ja sen jälkeen vietimme muutaman tunnin Walmartissa. Jouduimme tilaamaan taksin, sillä emme olisi saaneet kaikkea sitä tavaraa kannettua takaisin kotiin :D

Koulussa menee ihan ookoosti, mutta stressaan sitä kauheasti... Miten selviän kielen kanssa ja pääsenkö läpi kursseista ymsyms. Kirjoitan jossain vaiheessa (kun koulua on käyty vähän enemmän) erillisen ja tarkemman postauksen opiskelusta.

Nyt kohti sänkyä, sillä univelka ja kasin aamu eivät ole hyvä yhtälö....

♥:Maria

Ps. Lupasin kuvan pyykkituvasta joten por favor! :D (Porfporf Noora :3♥)

Koti-ikävä

Nyt se sitten viimein iski.

Totesin ihan ensimmäisissä postauksissani, että haluan olla rehellinen, enkä pitää yllä vain sitä kukkaista blogikulissia siitä, kuinka täällä on kaikki vaan niin ihanaa. Paskat päivät ovat osa kokemusta, minulla ne sattuvat vain olemaan überpaskoja (tai siltä ainakin tuntuu). Ajattelin, että ehkä se tekee minulle hyvää kirjoittaa suoraan mitä mieleen juolahtaa, ilman mitään filtteröintiä ja purkaa ajatuksiani. Postaus on kirjoitettu itkua tihrustaen, joten sen vuoksi se voi olla hieman masentavaa luettavaa.


Viikonloppu on ollut hieman rankka, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fyysinen rankkuus johtuu tuosta opiskelijaelämän ilosta, bilettämisestä. Kävimme torstaina sekalaisella porukalla tsekkaamassa koulun pubissa järkätyt paint partyt, jotka olivat minulle elämäni ensimmäiset. Mukana oli meidän kolmen koplan lisäksi muita meksikolaisvaihtareita sekä yksi minun ja Neelun huonekavereista. Dj:n tylsähköä soittolistaa lukuunottamatta oli huikea meno! Maalia löytyi jälkipuunauksessa niin hiuksista kuin varpaiden välistäkin ja kaikkialta siltä väliltä :D Lauantaina taas menimme kolmen kopla + meksikolaiset + yksi kanadalainen tyttö kokeilemaan downtownin yöelämän. Yökerho Aria oli kyllä suomitytön makuun suhteellisen hulppea, vaikka meidän ummikkojen käskettiin olla odottamatta liikaa.

Henkinen paha olo on osaksi johdannainen fyysisestä pahasta olosta. Ei, minulla ei ole ollut vuosisadan darraa, väsyttää vain näin kahden päivän paardien jälkeen (kyllä, olen amatööri). Väsymyksellä on negatiivinen vaikutus mielialaani. Silloin kaikki tuntuu jotenkin kahta kauheammalta. Olen ollut myös huolimaton mielialalääkkeeni kanssa, ja unohdellut ottaa sen useampana iltana peräkkäin. En osaa sanoa vaikuttaako tämä mielialaan, mutta en yhtään ihmettele, jos vaikuttaa. Osasyynä voi olla myös se aika kuukaudesta (halusitte tietää), ja kaikki naiset ja naisenmieliset tietävät, että silloin saa olla vähän möks #vaintyttöjutut. Jokatapauksessa, viikonloppu on siis mennyt vähän angstisissa merkeissä.

Minulla on ikävä kavereita. Tottakai on ihan mahtavaa, että saan täällä uusiakin kavereita, mutta kyllä te tiedätte. Omat vanhat kaverit ovat peruskalliosi, ne johon luotat kaikessa. Välillä on vaan niin perseestä, kun ei pääse hengailemaan parhaitten tyyppien kanssa. Mulla on ikävä mun perhettä. Äitiä ja iskää, jotka on maailman parhaimmat ihmiset ikinä. Ja Hannua, maailman siisteintä veljeä ja Nooraa, joka ei oo antamassa sisarellisia neuvojaan ja tekemässä kaikkee hassuu ja höpsöö mun kanssa. Haluaisin nyt vaan istua alas perheen kanssa viettämään rauhallista sunnuntai-iltaa.

Kaikkein eniten mulla on ikävä Anttia. Tiiättekö, kun elämä on aina sillain fuck you ja pilaa sun suunnitelmat? No, mun tarkoitus oli olla villi ja vapaa koko vaihdon ajan, mutta sitten elämä päättikin olla sillain "nope" ja tässä sitä ollaan. Tässä tapauksessa ei voi tietenkään puhua pilaamisesta, koska Antti on parasta mitä mulle on tapahtunut hetkeen. Mutta on se silti perseestä rakastua juuri ennen, kun lähtee neljäksi kuukaudeksi pois. Tää on nyt aika tällästä kliseistä lässynläätä mut ihan sama. Se on vaan niin inhottava fiilis, kun miettii kuinka hyvä toisen kanssa on olla ja sitten tajuaa, että siihen toisen viekkuun pääsee vasta reilun sadan päivän päästä. Tiedän, neljä kuukautta on lyhyt aika ja meillä on koko elämä aikaa olla yhdessä vaihdon jälkeen, mutta antakaa naisen nyt ikävöidä rauhassa :D

Hitto vie kotiväki, mä rakastan ja ikävöin teitä kaikkia! ♥

Rehellisesti sanottuna, ikävä on vain pieni osa tätä pahaa oloa. Kuten kaikki jo varmasti tiedätte, parhaat kaverini täällä ovat intialainen Neelam ja meksikolainen Sabrina. Nuo maat ovat toisiinsa nähden aivan pallon eri puoliskoilla, mutta olemme kaikki kolme todenneet, että Neelun ja Sabin kulttuureissa on paljon yhteistä. Ensimmäisinä isoimpina pointteina tulevat mieleen ruoka ja sosiaalisuus. Molemmat tytöt tykkäävät tulisista ruuista, eikä ihmekään, kun heidän kulttuurinsa ovat heidän ruokatottumuksensa sellaiseksi muokaeet. Monelle ei varmastikaan tule yllätyksenä se, että espanjaa puhuvat ihmiset ovat kovaäänisiä ja sosiaalisia ja tykkäävät puhua. Itse en tiennyt myös intialaisten olevan sellaisia, mutta sama pätee heihin. Näin ollen ei ole ihmekään, että illanistujaisemme ovat olleet täynnä puheensorinaa. Ihme ei ole myöskään se, että hiljaisen ja varautuneen kansan edustajana, sekä yksilönäkin vähemmän hölöttävänä henkilönä minä olen usein se hiljaisin porukassa. Teen tässä ehkä kärpäsestä härkäsen, mutta olen miettinyt tätä asiaa viikonlopun aikana ja se häiritsee. Tuli todella orpo olo kun tajusin, että meksikolaisilla, intialaisilla ja vietnamilaisillakin (yksi huonekavereistani on vietnamilainen ja hän hengaa usein muiden vietnamilaisten kanssa) on täällä omat pienet yhteisönsä. Kanadalaisilla ovat toisensa, mutta minulla ei ole ketään. Tietenkin täytyy pitää Suomen lippua korkealla ja olla ylpeä siitä mitä on, mutta en koe olevani aina tarpeeksi vahva tekemään sitä yksin pienenä ihmisenä täällä suuressa maailmassa.

Olen onneksi löytänyt pienen helpotuksen asiaan: kampuksen vieressä oleva metsä. Ei se ihan vedä vertoja suomen metsille jylhine honkapuineen ja havisevine koivuineen, mutta se on omalla tavallaan kaunis ja muistuttaa kodista. Vaikka autojen ja lentokoneiden äänet kuuluivat metsään, oli erittäin terapeuttista istua siellä hetki ja vain kuunnella lehtien havinaa ja sateen ropinaa. Metsä ei tietenkään voi korvata ihmisiä, mutta luulen saavani sieltä edes jonkinlaista lohtua koti-ikävään.

Luin juuri postaukseni nimeltä "Sekametelisoppaa", jonka kirjoitin ennen lähtöäni Kanadaan. Kerroin postauksessa siitä, miten minulla on ollut henkisesti hieman rankkaa ja sen takia lähteminen jopa pelottaa vähän. Täällä ollessani olen tajunnut, että tuo pelko ei todennäköisesti koskaan lähde, tai en ainakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä sen poistamiseksi. Minua pelottaa vieläkin. Tähän asti asiat ovat menneet hyvin, enkä ole ehtinyt liiakseen ajatella ahdistustani. Nyt kun ensimmäisen kerran tälläinen huono päivä sattuu kohdalle, muistan ahdistukseni ja tajuan, että se on edelleen siellä. Luulin, että pois kotoa lähteminen auttaisi pääsemään siitä eroon. Että voisin tuoda sen tänne ja ravistella pois, ja jättää taakse kun tulen takaisin kotiin. Mutta ei se koskaan katoa. Se seuraa kuin varjo.

Kirjoitin samaisessa postauksessa myös siitä, että odotan kokevani jonkinlaisen valaistumisen/muutoksen/yms. Nyt tuntuu, että mitään näkyvää muutosta ei tule tapahtumaan. Ehkä tietyt suhtautumiseni asioihin muuttuvat, mutta en tiedä mikä täällä olisi niin maailmaa mullistavaa, että palaisin täysin uutena ihmisenä takaisin. Tuntuu siltä, että raahaan perässäni vain sitä ihmisrauniota joka olen, enkä pääse siitä eroon, vaikka haluaisin. Voin kokea täällä upeita asioita, saada uusia ystäviä ja kokemuksia, mutta en koskaan tule muuttumaan. Ehkä ylianalysoin ja mietin liikaa, mutta sellainenhan minä olen. "Älä mieti liikaa", minulle sanotaan. Mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Toivoisin itsekin, että voisin vain sulkea aivot pois päältä ja päästä pakoon omia ajatuksia, mutta ei. Ne ovat aina siellä ja tekevät minut hulluksi.

Minun täytyy pitää itseni vain kiireisenä, jotta saan muuta ajateltavaa. Sen takia nämä sunnuntait ovat petollisia, kun sitä makaa vaan kotona koomassa. Nytkin tuntuu, että pää räjähtää enkä tiedä enää mistään mitään. Sen takia voisinkin nyt kerätä itseni ja sanoa kiitos ja anteeksi, ja lähteä ihmisten ilmoille hoitamaan ihmisten asioita, eli ruokakauppaan.

♥:Maria

Kohti koulun alkua

Viime viikonloppu sisälsi pyykinpesua, kavereita ja yleistä löhöilyä sekä Netflixiä.

Pyykkihuone on minusta aika cool (niin cool kuin huone täynnä pesukoneita voi olla :D). Tietenkään en muistanut ottaa siitä kuvaa, mutta korjataan asia seuraavalla kerralla. Koneet ja rumpukuivaimet toimivat kortilla, johon lataat latausmasiinan kautta rahaa. Yksi pyykkäys- ja rumpukuivauskerta kustantaa muistaakseni hieman päälle neljä dollaria. Ehkä hiiiiieman kallista, mutta mikäpä täällä ei olisi, sillä Kanada on yleiseltä hintatasoltaan melko kallis maa. Harmaita hiuksia aiheuttaa myös se, että tuotteiden hintalapuissa näkyy veroton hinta. Arvatkaa kuinka monta kertaa se on aiheuttanut hämmennystä, kun kassalla tuotteen hinta onkin enemmän kuin hyllykössä sitä tutkiessa...

Koska täällä Peterborough'ssa (unohtunut kaikki opit äidinkielen tunneilta, ei mitään hajua miten tuo kaupungin nimi taipuu...) välimatkat ovat melko pitkät, tuntuu siltä, että täällä ei oikein ole mitään tekemistä. Kävimme Neelamin kanssa lauantaina downtownissa, mutta se oli ainakin toistaiseksi pieni pettymys. Emme ehkä saaneet siitä täysin kaikkea irti, sillä meillä ei oikein ollut hajua siitä mitä kaikkea siellä on ja missä. Eniten meitä ihmetytti ihmisten vähäisyys. Kuvittelimme, että kaupungin keskusta olisi kuhissut ihmisiä verrattuna tähän hiljaiseen kampuksen ympäristöön, jossa asumme, mutta kuvitelma osoittautui vääräksi. Syynä voi tosin olla pitkä viikonloppu ennen koulujen alkamista (ihmiset ovat poissa kaupungista) tai sitten olimme vain liian aikaisin liikkeellä. Vierailumme oli muutenkin melko pikainen; totesimme sen reissun perusteella keskustassa olevan vain muutama pääkatu, joilla on enemmän liikkeitä ja ravintoloita. Voi olla, että teemme toisen tutkimusretken toisella kertaa. Downtown oli silti ihan idyllinen vanhoine rakennuksineen, joiden seinät olivat täynnä katutaidetta.

Käytiin Neelun kanssa tälläisessa siistissä aasialaisravintolassa (kuvat alla), missä ruoat tilattiin kirjoittamalla annoksen numero lappuseen, joka annettiin tarjoilijalle. Jokainen annos oli melko pieni, joten oli mukavaa maistella monia erilaisia ruokalajeja. Tuli jopa tilattua hieman liikaa ja syömättömästä ruoasta veloitettiin...

Muuten viikonloppu oli pitkälti vain löhöilyä ja Netflixin katsomista. Olen ihan taivaissa, sillä Kanadan Netflixissä on kaksi tuotantokautta The Walking Deadia, joita en ole nähnyt. Voisin kuvitella, että siellä on myös paljon muita sarjoja ja elokuvia, joita Suomessa ei näe. Tylsiin hetkiin tulee siis varmasti olemaan täytettä tarvittaessa  :D

Maanantai oli Labour Day, joka on yleinen vapaapäivä myös Kanadassa. Hoidimme silloin pyykinpesun pois alta. Hengailimme sen ohessa meksikolaisen vaihtarikaverimme Sabrinan kanssa meidän kämpillä. (Ja sanalla "me" viittaan siis minuun ja Neelamiin :D) Olen niin iloinen, että olen löytänyt tämmöisen mukavan porukan, jonka kanssa viettää aikaa!

Kengurukengät!

Viikonloppu ei siis sinäänsä ollut mitenkään ihmeellinen. Tiistaina taas meillä oli koulutusohjelmakohtainen orientaatio, jossa tapasimme muut saman alan opiskelijat ja meidän koordinaattorit. Yhteisen orientaatiohetken jälkeen kaikki uudet oppilaat kaikista koulutusohjelmista kokoontuivat koulun kentälle, jossa oli jos jonkinlaista yhteistä ohjelmaa. Kuuntelimme Kanadan kansallislaulun ja koulun rehtorin puheen, vannoimme valan ja tanssimme jonkun ihme piirileikin :D Ohjelmassa oli myös grillilounas ja erilaisia aktiviteetteja. Oli kuplafutista, ilmajoogaa ja Bollywood-tanssia. Neelu ja Sabrina kokeilivat kuplarataa, jossa jättimäisen kuplan sisässä vierittiin radan päästä päähän. Ahtaan paikan kammoisena jätin sen välistä, mutta minulle mieluisempi juttu oli kengurukengät :D Ne olivat niiiin siistit! Oli todella siisti tunne juosta ja pomppia ne jalassa. Melkein tekisi mieli ostaa sellaiset, sillä voin vain kuvitella kuinka mukavaa lenkkeily niillä olisi. Täällä järjestetään jopa erilaisia ryhmäliikuntatunteja (mm. kickboxing ja jooga), jotka suoritetaan nuo kengurukengät jalassa.

Tämä orientaatiopäivä oli tosi mukava! Suomen koulujen orientaatiopäivät (jos niitä voi edes sellaisiksi kutsua) eivät ole läheskään samassa mittakaavassa Kanadan vastaavien kanssa, joten päivä oli todella hyvällä tavalla erilainen kokemus. Oli mukavaa tuntea kuuluvansa tähän porukkaan ja olla yksi aloittavista oppilaista. Tosin, minun oppituntini tulevat olemaan toisen vuoden opiskelijoiden kanssa, joten päivä sinäänsä oli vähän turha. Ainakin siinä mielessä, että en tule näkemään tapaamiani muita markkinoinnin opiskelijoita samoilla tunneilla kanssani. Joka tapauksessa, mukavaa oli! Ainoa miinus oli aivan tajuttoman järkyttävä kuumuus. Minulla oli mustat semmoiset rantaläpsykkäät jalassa, jotka suunnilleen sulattivat jalkapohjani, kun seisoimme auringossa. Olin onneksi tajunnut laittaa lippiksen päähäni päänahan palamisen estämiseksi, mutta aurinkorasva unohtui... Kyllä sitä kotona olisi ollut, mutta eipä se siellä hyllyllä paljoa auta :D Paloin mukavasti rinnasta ja sain ihanat rajat.

Tästä linkistä pääset katsomaan koulun Youtube-kanavalla olevan videon orientaatiopäivästä, joka antaa hieman osviittaa millaisesta tapahtumasta oli kyse!

Meille on syntynyt hieman tälläinen inside-läppä kaikesta ilmaisesta tavarasta. Sillä sitä on meinaa tullut täällä ovista ja ikkunoista :D Orientaatiopäivänä menimme kotiin reput täynnä tavaraa. Oli mukia, muovista torvea, stressipalloa, kyniä, yliviivaustusseja, kondomeja, bandanaa, kalentereita ja Sabrina sai jopa hienon paidan. Vitsailimme, että näillä tavaroillahan elää pian! En valita, osa näistä jutuista tulee ihan hyötykäyttöön :D

Keskiviikkona, eli tänään, alkoi kunnon tunnit. Tosin ei minulla, sillä lukujärjestyksessäni keskiviikot ovat vapaata! Menin silti koululle, sillä minulla oli asioita hoidettavana, ja mielummin vietän aikaa ilmastoidussa koulussa kuin tunkkaisen kuumassa kämpässämme. On jotenkin tosi ihana fiilis, kun asiat alkavat loksahtaa paikoilleen! Sain esimerkiksi viimeinkin sen bussikortin. Hoidin myös muutaman asian koululla liittyen kursseihini ja vakuutuksiini, joten nyt kaikki alkaa olla pikkuhiljaa kunnossa. Huomenna pääsen minäkin viimein siis tositoimiin. Jännittää tosiaan englannin käyttäminen opiskelukielenä, mutta toivottavasti se alkaa siitä pikkuhiljaa rullaamaan.

Tänään oli muuten varmaan vielä hirveämpi päivä sään puolesta kun eilen. Oli niin kosteaa ja lämmintä, että hiki tirahti pintaan heti ulos astuessa. Tänään piti olla myös asuntolamme sellainen "get-together" -tyyppinen grillijuhla, mutta sade yllätti. Muutamat urhoolliset pelasivat silti lentopalloa, vaikka vettä tuli kuin saavista kaatamalla :D

Tajusin myös juuri, että minulla alkaa olla hankaluuksia muistaa tiettyjä sanoja suomeksi, sillä ne tulevat vain englanniksi päähän. Kertoo varmaankin siitä, että korva alkaa tottua englannin kieleen...?

♥:Maria

International Orientation

Keskiviikkona alkoi koulu orientaation merkeissä. International Orientation -nimikkeen alla toimiva tapahtuma on tarkoitettu pääosin kansainvälisille opiskelijoille, jotka tulevat opiskelemaan täysipäiväisesti, mutta minulle vaihtarina orientaatiossa on ollut myös tärkeää tietoa.

Olen kulkenut kouluun, ja muutenkin hengaillut, kämppikseni Neelamin kanssa. On ihan parasta, että jokuu muukin on täysin samassa tilanteessa, kuin minä olen. Vaikka pärjäisin varmasti ilman häntäkin, on ollut todella helpottavaa hoitaa asioita hänen kanssa. Totesimme esimerkiksi, että ensimmäinen pyykkäyskerta täytyy ehdottomasti tehdä yhdessä; jos tapahtuu joku kämmi, on se huomattavasti vähemmän stressaavaa kohdata se yhdessä. On ollut siis mukavaa, että koulussa on edes yksi ihminen, jonka tunnen etukäteen!

Ensimmäinen asia, minkä pistin keskiviikkona orientaation alkaessa merkille, oli se, että 95% kansainvälisistä opiskelijoista on intialaisia. Ei siinä mitään. Loput 4% opiskelijoista on vietnamista/muusta vastaavasta aasian maasta ja sitten on se 1% eli minä :D Piiikkasen erotun joukosta olemalla ainoa vaaleaihoinen blondi :D Hauskaa oli myös se, että ihan orientaation alussa kv-koordinaattori kyseli kysymyksiä, johon vastatessa voitti pienen paperisen Kanadan lipun. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: kuinka moni on koittanut luistelua? Voitte varmaan arvata kuinka moni viittasi. Minä sain näin ollen virallisen luisteluopettajan tittelin :D

Kanadalainen ja suomalainen koulusysteemi vastaavat melko lailla toisiaan. Molemmissa kulttuureissa arvostetaan täsmällisyyttä ajankäytössä. Niin suomalaiset kuin kanadalaisetkin ovat ajoissa; jos luento alkaa kello 8, silloin se alkaa tasan kello 8. Myös rehellisyyttä ja itsenäistä työskentelyä oman menestyksen eteen (koulumaailmassa tarkoittaen sitä, että huijaaminen ja plagiointi ovat rankaistavia tekoja) arvostetaan molemmissa kulttuureissa. Normaalia on myös se, että opiskelijoiden ja opettajien välinen suhde saattaa olla hyvinkin kaverillinen. Oppilaat sinuttelevat opettajia ja puhuttelevat heitä etunimillä tittelien käyttämisen sijasta. Nämä olivat muun muassa asioita, joita painotettiin orientaatiossa, kun aiheena oli "academic integrity and canadian classroom expctations". (En keksi järkevää suomennosta noille ilmauksille :D). Minulle kaikki tämä oli siis melko lailla itsestäänselvyys, mutta suurimmalle osalle intialaisista ja muiden kulttuurien edustajista nämä asiat ovat varmasti isojakin muutoksia siihen kouluympäristöön, mihin he ovat tottuneet. Intiassa kuulemma opettajien sinuttelu ei tulisi kuuloonkaan. Minusta on hienoa, miten paljon vaivaa koulu näkee sopeuttaakseen ulkomaalaiset opiskelijat kanadalaiseen kulttuuriin. Hassua oli se, että saamamme pizzalounaan yhteydessä oli tarjolla intialaisille myös ketsuppia. Tämä on kuulemma joku erittäin intialainen juttu; pizzaa ei missään nimessä syödä ilman ketsuppia. Koulu on selvästi lukenut läksynsä ja myös uuden kulttuurin opettamisen lisäksi tarjoaa opiskelijoilleen kotoisia juttuja, tällä kertaa ketsupin ja pizzan muodossa :D

Orientaatiossa olemme tutustuneet myös kampukseen, joka on selkeästi isompi kuin oma tuttu amk Suomessa. Navigointi on kuitenkin muutaman päivän aikana muuttunut suhteellisen helpoksi, vaikka aluksi rakennus tuntui aivan järjettömän isolta. Rakennus on tosi siisti! Yllättäen täällä kaikki on Suomeen verrattuna paljon isompaa ja coolimpaa. Koulussa on jopa oma pubi :D Hämmentävää on myös se, että meidän Suomalaisen kouluruokalan sijasta täällä kampuksella on esimerkiksi pizza- ja hampparipaikka, sekä kanadalaisen Tim Hortons -kahvilaketjun kahvila. Kävimme myös pienellä bussikierroksella kaupungissa ja katsomassa mm. Peterborough'n patoa.

Minulla on tällä hetkellä todella hyvä fiilis koulusta. Kaikki ovat niin mukavia!! Vastaanotto on ollut mitä lämpimin ja tunnen oloni niin tervetulleeksi kouluun. Oli mukava saada vihdoin nähdä kaksi koulun kv-koordinaattoria, joiden kanssa olen meilaillut edes takas vaihtoon liittyvissä jutuissa. He ovat supermukavia! Varsinkin toinen heistä, Amanda, on aivan hulvaton. Hän heittää aivan huikeeta läppää koko ajan ja on samaa aikaa hyvin asiantunteva ja ammattitaitoinen ihminen. Meille on painotettu vaikka kuinka paljon sitä, että kysykää kysymyksiä ja tulkaa pyytämään apua, jos sitä tarvitsette. Tottakai meille opiskelijoille sanottiin Suomen koulussa aloittaessamme ihan samaa, mutta täällä sitä painotetaan vielä enemmän. Orientaatiossa on esittäytynyt niin oppilaskunta, tuutorit kuin koulun terveyspalvelutkin ja jokainen taho on muistuttanut siitä, että emme ole yksin. Jos eteen sattuu ongelmia eikä tiedä tarkkaan kenen luo kääntyä, voi käytännössä mennä kenen luo tahansa ja sinut varmasti ohjataan oikean auttavan tahon luo. Niin parasta, olen ihan fiilareissa tästä ylenpalttisesta ystävällisyydestä!

Mainitsen tässä välissä vielä tuhannennen kerran siitä, kuinka ihania kaikki ihmiset ylipäänsä ovat. Bussikierroksellamme keskustelimme Neelamin kanssa vanhemman rouvashenkilön kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, muunmuassa siitä kuinka hienoa on, kun hänestä on tulossa isoäiti :D Eräällä toisella bussimatkalla ikäisemme tyttö tuli tarjoamaan apuansa, kun tutkimme karttaa todennäköisesti hyvin epäuskoisen näköisinä. Ja kun kaikki tämä ystävällisyys tuntuu niin aidolta! En usko, että se on tekaistua, sillä niin moni aidosti tarjoaa apuaan. Yhden kerran vastaamme on tullut hieman töykeämpi yksilö, joka jätti monttumme auki, sillä olimme tottuneet jo niin ystävälliseen meininkiin.

Kuten alussa jo mainitsin, suuri osa orientaatiossa olevista opiskelijoista ovat täysipäiväisiä, Kanadaan pysyvästi opiskelun ajaksi muuttaneita opiskelijoita. Tänään onneksi tapasin muita vaihtareita! Anna Marian Italiasta ja Sabrinan Meksikosta. Vaihtareita tulee kuulemma olemaan vielä enemmänkin Meksikosta. Minä tulen opiskelemaan toisen vuoden opiskelijoiden kanssa, joten kursseillani saattaa olla pääosin Kanadalaisia. Sabrina opiskelee kuitenkin myös kaupallista alaa, joten hyvinkin voi olla, että hän on jollakin samalla kurssilla kanssani. Olemme vasta tämän päivän olleet yhdessä, ja jo nyt minusta tuntuu, että meistä tulee vielä todella hyvät kaverit (tai ainakin toivon niin!). Myös Anna ja Sabrina olivat ihan huipputyyppejä ja supermukavia!

Maria, Neelam, Sabrina and Anna!

Tiedättekö, mulla on nyt vaan niin hyvä fiilis (vihdoinkin!). Vähän jännittää tuo itse opiskelun alkaminen ja englannin käyttäminen opiskelukielenä, mutta enköhän minä pärjää. Olen iloinen, että tämä alkaa jo pikkuhiljaa tuntua kodilta ja tuo kavereidenkaan saaminen ei näytä olevan ongelma :) Minulla oli hieman ongelmia kurssieni kanssa, sillä en ollut ollenkaan tyytyväinen niihin, mutta sekin on nyt hoidossa. Vielä kun saisin bussikortin! Se on täällä melkeinpä välttämättömyys, jos haluaa liikkua downtowniin, missä on enemmän elämää kuin täällä kampuksella päin. Täyspäiväisille opiskelijoille bussikortti sisältyy opiskelijakorttiin, sillä he ovat käytännössä maksaneet siitä lukukausimaksun yhteydessä. Minun ei vaihto-opiskelijana lukukausimaksua tarvitse maksaa, joten minun opiskelijakorttiini ei sisälly tätä bussiominaisuutta. Saan sen todennäköisesti kuitenkin hankittua koulun kautta, sillä se tulee paljon halvemmaksi, kuin ostettuna itse bussiyhtiöltä. Tämän lisäksi minun pitää vielä selvittää vakuutusasiani koulun kanssa, mutta tälläisten käytännön juttujen jälkeen kaikki alkaa olla kohdillaan. Jee jeeee!

Vaihteeksi tälläinen "jee kaikki on niin ihanaa" -ihkutuspostaus kaiken synkistelyn sijasta :D Nyt edessä on viikonloppu ja tiedossa ainakin pyykinpesua ja hengailua uusien siistien kavereiden kanssa. Ja hei, jos joku haluaa tietää lisää jostakin asiasta täällä, kommenttia ja kysymyksiä tulemaan! :)

♥:Maria