Oivalluksia

Blogin pitäminen tuntuu saavuttaneen vaiheen, jossa kirjoittaminen tuntuu enemmän velvollisuudelta kuin hauskalta ajanvietteeltä. Tai no, oikeastaan halua olisi kyllä kirjoittaa, mutta kyse on varmaankin taas liiasta itsekriittisyydestä. Jotenkin tuntuu, etten löydä oikeita sanoja kuvaamaan tapahtumia täällä. Alan kirjoittamaan, turhaudun ja lopetan. Voisinpa vain iskeä piuhan päähäni ja liittää toisen pään tietokoneeseen ja saada kaiken siirrettyä suoraan päästäni näyttöpäätteelle.

Ajattelin nyt jakaa vähän tälläisiä random ajatuksia (jos ne päästäni tekstiksti saan muutettua...).

Lukiosta lähtien elämä on kuin ollut yhtä pikakelausta. Kaikki elämäntapahtumat ovat tapahtuneet niin äkkiä, etten ole ehtinyt vieläkään oikein sisäistää kaikkea. Ensin valmistuin ylioppilaaksi, sitten muutinkin yhtäkkiä jo omilleni ja pääsin korkeakouluun opiskelemaan. En ole sisäistänyt vielä edes sitä, että minulla on ajokortti ja osaan ajaa autoa, vaikk siitäkin on jo pian kolme(?!?!?) vuotta. Tämä sama ajatusmalli on jatkunut täälläkin ollessani. Ihan hassua ajatella, että mun elämä on nyt täällä. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi ollut helppoa kotiutua tänne. Ehei, päinvastoin. Ensimmäinen päivä täällä oli täyttä paskaa, mutta sen jälkeen kotiutumisen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. Pointtini onkin juuri se, miten outoa on, että tämä maa tuntuu jo kodilta, vaikka olenkin täällä tuhansien kilometrien päässä oikeesta kodista. Kai ihminen on sitten vain sopeutuvainen ympäristöönsä...



Olen oivaltanut muutamia asioita jo tähän mennessä. Yksi on se, että toisten ihmisten kanssa eläminen ei välttämättä olekaan niin kauheaa. Omille muuttaessani soluasunto ei tullut kysymykseenkään. Tarvitsin oman rauhani ja paikan, jossa saan tehdä mitä vaan miten vaan. Yksinasumisessa on puolensa, mutta minun kohdallani yksinäisyys ottaa välillä liikaa valtaa ja muuttaa oman rauhan ahdistavaksi möröksi. On ollut mukavaa, että täällä ympärillä on koko ajan ihania ihmisiä, jotka pitävät minut poissa ikävistä ajatuksista. Eilenkin meillä oli hirmu hauskaa kun minä, Neelam ja kaksi muuta kämppistä istuskelimme olohuoneessa viettämässä iltaa.

Kaikesta huolimatta kämppiksissä on huonotkin puolensa. Meidän kämpässä pienehkön ongelman aiheuttaa tiskit. Yllättäen me tytöt nalkutamme pojille siitä, kuinka tiskit pitää tiskata heti eikä jättää niitä lojumaan :D Itsepähän valitsimme asua miesväen kanssa, joten eipä sitä kai liikaa voi valittaa... Toinen asia on myös yksityisyys. Vaikka on mukavaa, että minulla on täällä hyviä kavereita, kaipaan silti sitä omaa aikaa. Sitä on ollut, mutta voisi olla hieman enemmänkin (tälläinen yksinäinen susi kun luonteeltani olen). Tämä on myös yksi asia, missä huomaa kulttuurien välisen eron: Neelu ja Sabrina ovat aina valmiita yhdessäoloon, kun taas minä välillä tosiaan haluaisin sitä omaa aikaa.

Tajusin toissapäivänä myös sen, että minun ei tarvitse olla mitään, mitä en halua. Esimerkki mitä tarkoitan: rakas hullu meksikolainen ystäväni Sab on erittäin määrätietoinen. Jo kaksi kertaa hän on saanut minut raahattua mukaan bileisiin, joihin en niin innoissani ollut menossa (koska en ole bilehile enkä pysty bilettämään useampaa päivää putkeen). Suostuin perjantaina piipahtamaan tyttöjen mukana joissain kotibileissä. Syy miksi lähdin, oli se, etten halua jäädä kaikesta hauskasta paitsi. Ristiriitaista, että en jaksa hyppiä tapahtumasta toiseen, mutta silti en haluaisi jäädä porukan ulkopuolelle. Minulla ei ollut mitään hajua kenen kotona kyseiset bileet olivat, eikä ollut kenelläkään muullakaan. Minulla oli erittäin epämukava olo tunkea vain toisen kotiin ja käytännössä pistää siellä omat bileet pystyyn (kämpässä ei ollut juurikaan ketään muuta kun saavuimme ja meksikolaiset ottivat heti bileet haltuunsa). Minulla ei ollut yhtään fiilistä jäädä paikalle, joten lähdin melkein heti kun saavuin. Okei, minusta on tosi siistiä päästä kokemaan perinteiset bileet asuntolassa. Tiedättekö, sellaiset mitä näkee vain amerikkalaisissa leffoissa. Mutta tajusin, ettei se muuta sitä faktaa, että en vain jaksa bilettää. Okei kutsukaa mua mummoksi, mutta tälläinen minä oon. Kukaan ei vaadi mua muuttumaan bilehileeksi, joten miksi stressaan siitä niin paljon. Ei minun tarvitse tehdä asioita mitä en halua.

En tiedä onko näissä selityksissä nyt mitään järkeä, mutta tällästä schaissea pääni sisällä liikkuu :D Välillä on erittäin rankkaa elää oman pääkopan kanssa, kun tulee mietittyä ties mitä...

Kaikesta tuosta "en jaksa bilettää" selityksestä huolimatta: viime torstaina oli superhauskat bileet koulun pubissa. Bileet olivat tarkoitettu pääosin kansainvälisille opiskelijoille, eli paikka oli täynnä intialaisia :D Hankittiin Sabrinan kanssa siistit hennatatuoinnit. Paikalla oli myös photobooth, jossa sai napattua porukasta siistit kuvat. Ilta oli täynnä intialaista ja espanjalaista musiikkia, sillä toivekappaleita sai esittää sisälle saapuessa. En ole pitkään aikaan tanssinut niin paljon kuin tanssin tuona iltana. Kävin päivällä vielä lenkilläkin, joten reidet kiittivät seuraavana päivänä :D

Eli eipä täällä sinäänsä mitään ihmeellistä. Kouluhommaa on jo ihan kiitettävästi. Ja ilma viilenee, luojan kiitos!

♥:Maria