Koti-ikävä

Nyt se sitten viimein iski.

Totesin ihan ensimmäisissä postauksissani, että haluan olla rehellinen, enkä pitää yllä vain sitä kukkaista blogikulissia siitä, kuinka täällä on kaikki vaan niin ihanaa. Paskat päivät ovat osa kokemusta, minulla ne sattuvat vain olemaan überpaskoja (tai siltä ainakin tuntuu). Ajattelin, että ehkä se tekee minulle hyvää kirjoittaa suoraan mitä mieleen juolahtaa, ilman mitään filtteröintiä ja purkaa ajatuksiani. Postaus on kirjoitettu itkua tihrustaen, joten sen vuoksi se voi olla hieman masentavaa luettavaa.


Viikonloppu on ollut hieman rankka, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Fyysinen rankkuus johtuu tuosta opiskelijaelämän ilosta, bilettämisestä. Kävimme torstaina sekalaisella porukalla tsekkaamassa koulun pubissa järkätyt paint partyt, jotka olivat minulle elämäni ensimmäiset. Mukana oli meidän kolmen koplan lisäksi muita meksikolaisvaihtareita sekä yksi minun ja Neelun huonekavereista. Dj:n tylsähköä soittolistaa lukuunottamatta oli huikea meno! Maalia löytyi jälkipuunauksessa niin hiuksista kuin varpaiden välistäkin ja kaikkialta siltä väliltä :D Lauantaina taas menimme kolmen kopla + meksikolaiset + yksi kanadalainen tyttö kokeilemaan downtownin yöelämän. Yökerho Aria oli kyllä suomitytön makuun suhteellisen hulppea, vaikka meidän ummikkojen käskettiin olla odottamatta liikaa.

Henkinen paha olo on osaksi johdannainen fyysisestä pahasta olosta. Ei, minulla ei ole ollut vuosisadan darraa, väsyttää vain näin kahden päivän paardien jälkeen (kyllä, olen amatööri). Väsymyksellä on negatiivinen vaikutus mielialaani. Silloin kaikki tuntuu jotenkin kahta kauheammalta. Olen ollut myös huolimaton mielialalääkkeeni kanssa, ja unohdellut ottaa sen useampana iltana peräkkäin. En osaa sanoa vaikuttaako tämä mielialaan, mutta en yhtään ihmettele, jos vaikuttaa. Osasyynä voi olla myös se aika kuukaudesta (halusitte tietää), ja kaikki naiset ja naisenmieliset tietävät, että silloin saa olla vähän möks #vaintyttöjutut. Jokatapauksessa, viikonloppu on siis mennyt vähän angstisissa merkeissä.

Minulla on ikävä kavereita. Tottakai on ihan mahtavaa, että saan täällä uusiakin kavereita, mutta kyllä te tiedätte. Omat vanhat kaverit ovat peruskalliosi, ne johon luotat kaikessa. Välillä on vaan niin perseestä, kun ei pääse hengailemaan parhaitten tyyppien kanssa. Mulla on ikävä mun perhettä. Äitiä ja iskää, jotka on maailman parhaimmat ihmiset ikinä. Ja Hannua, maailman siisteintä veljeä ja Nooraa, joka ei oo antamassa sisarellisia neuvojaan ja tekemässä kaikkee hassuu ja höpsöö mun kanssa. Haluaisin nyt vaan istua alas perheen kanssa viettämään rauhallista sunnuntai-iltaa.

Kaikkein eniten mulla on ikävä Anttia. Tiiättekö, kun elämä on aina sillain fuck you ja pilaa sun suunnitelmat? No, mun tarkoitus oli olla villi ja vapaa koko vaihdon ajan, mutta sitten elämä päättikin olla sillain "nope" ja tässä sitä ollaan. Tässä tapauksessa ei voi tietenkään puhua pilaamisesta, koska Antti on parasta mitä mulle on tapahtunut hetkeen. Mutta on se silti perseestä rakastua juuri ennen, kun lähtee neljäksi kuukaudeksi pois. Tää on nyt aika tällästä kliseistä lässynläätä mut ihan sama. Se on vaan niin inhottava fiilis, kun miettii kuinka hyvä toisen kanssa on olla ja sitten tajuaa, että siihen toisen viekkuun pääsee vasta reilun sadan päivän päästä. Tiedän, neljä kuukautta on lyhyt aika ja meillä on koko elämä aikaa olla yhdessä vaihdon jälkeen, mutta antakaa naisen nyt ikävöidä rauhassa :D

Hitto vie kotiväki, mä rakastan ja ikävöin teitä kaikkia! ♥

Rehellisesti sanottuna, ikävä on vain pieni osa tätä pahaa oloa. Kuten kaikki jo varmasti tiedätte, parhaat kaverini täällä ovat intialainen Neelam ja meksikolainen Sabrina. Nuo maat ovat toisiinsa nähden aivan pallon eri puoliskoilla, mutta olemme kaikki kolme todenneet, että Neelun ja Sabin kulttuureissa on paljon yhteistä. Ensimmäisinä isoimpina pointteina tulevat mieleen ruoka ja sosiaalisuus. Molemmat tytöt tykkäävät tulisista ruuista, eikä ihmekään, kun heidän kulttuurinsa ovat heidän ruokatottumuksensa sellaiseksi muokaeet. Monelle ei varmastikaan tule yllätyksenä se, että espanjaa puhuvat ihmiset ovat kovaäänisiä ja sosiaalisia ja tykkäävät puhua. Itse en tiennyt myös intialaisten olevan sellaisia, mutta sama pätee heihin. Näin ollen ei ole ihmekään, että illanistujaisemme ovat olleet täynnä puheensorinaa. Ihme ei ole myöskään se, että hiljaisen ja varautuneen kansan edustajana, sekä yksilönäkin vähemmän hölöttävänä henkilönä minä olen usein se hiljaisin porukassa. Teen tässä ehkä kärpäsestä härkäsen, mutta olen miettinyt tätä asiaa viikonlopun aikana ja se häiritsee. Tuli todella orpo olo kun tajusin, että meksikolaisilla, intialaisilla ja vietnamilaisillakin (yksi huonekavereistani on vietnamilainen ja hän hengaa usein muiden vietnamilaisten kanssa) on täällä omat pienet yhteisönsä. Kanadalaisilla ovat toisensa, mutta minulla ei ole ketään. Tietenkin täytyy pitää Suomen lippua korkealla ja olla ylpeä siitä mitä on, mutta en koe olevani aina tarpeeksi vahva tekemään sitä yksin pienenä ihmisenä täällä suuressa maailmassa.

Olen onneksi löytänyt pienen helpotuksen asiaan: kampuksen vieressä oleva metsä. Ei se ihan vedä vertoja suomen metsille jylhine honkapuineen ja havisevine koivuineen, mutta se on omalla tavallaan kaunis ja muistuttaa kodista. Vaikka autojen ja lentokoneiden äänet kuuluivat metsään, oli erittäin terapeuttista istua siellä hetki ja vain kuunnella lehtien havinaa ja sateen ropinaa. Metsä ei tietenkään voi korvata ihmisiä, mutta luulen saavani sieltä edes jonkinlaista lohtua koti-ikävään.

Luin juuri postaukseni nimeltä "Sekametelisoppaa", jonka kirjoitin ennen lähtöäni Kanadaan. Kerroin postauksessa siitä, miten minulla on ollut henkisesti hieman rankkaa ja sen takia lähteminen jopa pelottaa vähän. Täällä ollessani olen tajunnut, että tuo pelko ei todennäköisesti koskaan lähde, tai en ainakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä sen poistamiseksi. Minua pelottaa vieläkin. Tähän asti asiat ovat menneet hyvin, enkä ole ehtinyt liiakseen ajatella ahdistustani. Nyt kun ensimmäisen kerran tälläinen huono päivä sattuu kohdalle, muistan ahdistukseni ja tajuan, että se on edelleen siellä. Luulin, että pois kotoa lähteminen auttaisi pääsemään siitä eroon. Että voisin tuoda sen tänne ja ravistella pois, ja jättää taakse kun tulen takaisin kotiin. Mutta ei se koskaan katoa. Se seuraa kuin varjo.

Kirjoitin samaisessa postauksessa myös siitä, että odotan kokevani jonkinlaisen valaistumisen/muutoksen/yms. Nyt tuntuu, että mitään näkyvää muutosta ei tule tapahtumaan. Ehkä tietyt suhtautumiseni asioihin muuttuvat, mutta en tiedä mikä täällä olisi niin maailmaa mullistavaa, että palaisin täysin uutena ihmisenä takaisin. Tuntuu siltä, että raahaan perässäni vain sitä ihmisrauniota joka olen, enkä pääse siitä eroon, vaikka haluaisin. Voin kokea täällä upeita asioita, saada uusia ystäviä ja kokemuksia, mutta en koskaan tule muuttumaan. Ehkä ylianalysoin ja mietin liikaa, mutta sellainenhan minä olen. "Älä mieti liikaa", minulle sanotaan. Mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Toivoisin itsekin, että voisin vain sulkea aivot pois päältä ja päästä pakoon omia ajatuksia, mutta ei. Ne ovat aina siellä ja tekevät minut hulluksi.

Minun täytyy pitää itseni vain kiireisenä, jotta saan muuta ajateltavaa. Sen takia nämä sunnuntait ovat petollisia, kun sitä makaa vaan kotona koomassa. Nytkin tuntuu, että pää räjähtää enkä tiedä enää mistään mitään. Sen takia voisinkin nyt kerätä itseni ja sanoa kiitos ja anteeksi, ja lähteä ihmisten ilmoille hoitamaan ihmisten asioita, eli ruokakauppaan.

♥:Maria