Oivalluksia part 2

Jotain outoa on tekeillä.

Happy Maria!

Olen ollut huolestuttavan hyväntuulinen näiden muutaman kuluneen viikon aikana. Vaikka oli se aika kuukaudestakin (edelleenkin, tiedän, että kaikkia tämä informaatio kovasti kiinnostaa)! Ja pelottavinta tässä on vielä se, että en ole stressannut juurikaan mistään, vaikka syitä olisi.


 Kerroin viime postauksessa tämän viikon olevan mid-term -viikko, joka tarkoittaa edelleenkin lukukauden puoliväliä ja tenttejä. Minulla niitä oli kaksi. Opiskelin sen verran kuin opiskelin ja päätin olla stressaamatta liikaa. Vaikea sanoa, miten tentit menivät. Tavoitteena minulla ei ole kuin läpipääsy.


Vähäisen koulustressin lisäksi olen stressannut hyvin vähän niinkin pinnallisesta asiasta kuin ulkonäkö. Minut hyvin tuntevat tietävät, että olen ollut aina hyvin epävarma ulkonäköni suhteen. Oma keho on aina ollut yksi pahimmista vihollisistani ja peilikuvaani olen inhonnut aina. Mutta nyt jotain on tapahtunut. Muutama päivä sitten itseäni peilatessani totesin, että peilistä takaisin tuijottava tyttönen ei välttämättä ole ihan niin hirveän näköinen, kuin mitä hän on aina kuvitellut. En ole ihan varma, mutta luulen, että olen kerännyt hieman lisää massaa ainakin toistaiseksi täällä ollessani (mikä ei ole yllätys). Vanha Maria olisi tässä tilanteessa inhonnut itseään kahta kauheammin, mutta tämä oivalluksen tehnyt Maria katsoi peiliin ja totesi, että isohkot reidet ja pikku pömppis eivät edes näytä niin pahalta. Ja tuo hymykin on ihan kiva.

Sanoinko minä, Maria Karoliina Varanki, juuri noin? Mitä minulle on tapahtumassa...

Toinen oivallus tapahtui eilen koulun karaokeillassa. Kämppisten ja kavereiden seurassa olen pystynyt jo olemaan oma itseni, ja hoilailemaan sitä sun tätä heidän kuullen. Kehujakin on sadellut. Ei ollut siis yllätys, että minut pakotettiin laulamaan karaokeillassa. Haluaisin niin kovasti olla itsevarma lavalla ja näyttää kaikille, että minä osaan. Mutta se on hieman hankalaa, kun olen aina uskotellut itselleni olevani huono. Että en osaa yhtään mitään. Kun jännitän, laulaminen ei luonnistu lainkaan. Liian monta kertaa olen kokenut sen kauhean tunteen, kun joudun laulamaan julkisesti ja jännityksen takia se kuulostaa aivan järkyttävältä ja vihaan itseäni jälleen hieman enemmän. Tuolla karaokeillassakin jännitin niin kauheasti. Kaikki laulajat olivat aivan tajuttoman hyviä. Tiedän, karaoke ei ole laulukilpailu, mutta minä olen tottunut vertaamaan itseäni muihin ja saamaan siitä bensaa liekkeihin itseni mollaamisen suhteen. Olin niin levoton vuoroa odottaessani, että en pystynyt istumaan paikallani. Vaeltelin ympäriinsä ja vatsaani sattui. Kädet hikosi ja sydän hakkasi. Menin vessaan ja katsoin itseäni peilistä. Päätin kerrankin kokeilla kikkaa, jonka rakas ja viisas isäni on minulle neuvonut, mutta mitä en koskaan ole ottanut tosissani. Katsoin itseäni silmiin ja sanoin äänen "Minä olen hyvä. Minä osaan laulaa. Kukaan ei tuomitse minua." Toistin mantran muutaman kerran ja palasin ystävieni luo. Lavalle noustessani mieleni oli tyhjä. En oikeastaan jännittänyt, mutta olo ei ollut itsevarmakaan. Jotain kuitekin tapahtui, sillä pienen alkukankeuden jälkeen huomasin nauttivani olostani lavalla. Laulaminen sujui niin hyvin kuin se puoliksi kipeänä sujui, mutta laulamani kappale, Oasiksen Wonderwall, ei ollut onneksi laulullisesti kovinkaan haastava. Lauloin, esiinnyin ja selvisin. Kukaan ei tuominnut minua. Minusta taidettiin jopa pitää. Olin hyvä.

Sanoinko minä juuri julkisesti olevani hyvä? Soittakaa valkotakkiset!

En voi sanoa, että 20 vuoden jälkeen yhtäkkiä muutan mielipiteeni täysin päinvastaiseksi. En voi sanoa, että nyt täysin pidän ulkonäöstäni ja rakastan joka ikistä neliösenttimetriä kehossani, enkä missään nimessä haluaisi päästä muutamasta liikakilosta eroon. En voi myöskään sanoa, että nyt näen itseni lahjakkaana ihmisenä, joka osaa vaikka mitä. On hyvinkin todennäköistä, että tämä on vain ohimenevä tunnetila, ja huomenna taas vihaan itseäni yhtä paljon. (Yritän nauttia tästä tunteesta ja yrittäkää tekin, kun kerrankin tulee näinkin positiivinen postaus :D) Mutta ehkä tämä on nyt se jonkinlainen valaistus, mistä olen puhunut. Jotenkin olen onnistunut näkemään itseni muiden silmin. En oikein osaa selittää tätä tunnetta. Kuvitelkaa asia niin, että mieleni on kuin paksu tiiliseinä, josta ei mikään pääse läpi. Olen pian melkein 21 vuotta ollut sitä mieltä, että olen ruma, lihava, inhottava ja huono ihmissaasta, eikä mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa saatika mielipidettä itsestäni. 21 vuotta tuohon tiiliseinään on valettu uusia kerroksia. Nyt kuitenkin joku tai jokin, en tiedä edes mikä, on onnistunut tekemään pienen reiän tuohon seinään. Tuon reiän läpi vuotaa ajatus siitä, että ehkä minä olenkin väärässä. Ehkä minä olenkin ihan nätti, juuri sopivan kokoinen ja melko lahjakas ihminen. Vielä on pitkä matka siihen, että tuo tiiliseinä saadaan kokonaan purettua. Mutta nyt siihen on tehty reikä ja minun täytyy tehdä töitä sen eteen, jotta se ei taas umpeutuisi.

Sinä, joka tätä tekstiä luet, et välttämättä edes tajua kuinka iso juttu tämä on minulle. Oikeastaan aika pelottavakin jopa. Luin juuri vertaukseksi angsti-koti-ikäväpostaukseni kuukauden takaa, jossa ajatusmaailmani oli TÄYSIN erilainen tähän postaukseen verrattuna. Totesin postauksessa, etten usko kokevani mitään valaistusta tai muutosta itsessäni. Olin näemmä väärässä. Nyt minua oikeastaan ahdistaa se, että miksi tunnen näin :D On niin helppoa ja turvallista pysyä siellä vanhassa tutussa itsesäälin kuplassa, joten tämä uusi ajatusmaailma hämmentää.

Kello on melkein 23:30 ja minulla on nyt todella kummallinen fiilis tästä kaikesta pohdiskelusta. Taitaa olla siis aika mennä nukkumaan...

♥:Maria

PS: Instagramissa pätkää karaokeillasta.